Pojalla oli eilen penkkarit. Pienellä paikkakunnalla rekka-ajelu rajoittui kirkonkylän keskustan kiertämiseen ja pikavierailuihin ala-ja yläasteilla (ala-ja yläkoulu siis) karkkeja heitellen ja riemuhuutoja huudellen. Puvut olivat kuitenkin viimeisen päälle naamiaisasuja, oli peppiä, peikkoa, soturia, lehmää, leppäkerttua, haamua ym. Ajatella, tämä oli se päivä, jonka jokainen lukion käynyt muistaa aina. Samalla se on päivä, jonka jälkeen on alettava toden teolla katsoa eteenpäin, lukea kirjoituksiin ja suunnata jatko-opintoihin. Hetki riemulle ja juhlalle, 12-vuotinen uurastus takana, määräämätön määrä vuosia edessä. Juhlinnan ja ajelun jälkeen nuoret istuivat linja-autoon, joka vei heidät Turun satamaan ja kohti abiristeilyä, joka on tietysti kohokohta monelle. Toivon, että pojalla on ollut hauskaa eilen ja tänäänkin, joskus ensi yönä he tulevat pois matkalta. Itsekin tässä on ruvettava ajattelemaan kevään juhlien järjestelyä, siivouksia ja tarjoiluja ja ketä sitä kutsutaan juhlaan. Valkolakin ostaminenkin on edessä, jos kaikki nyt vain menee hyvin ja kirjoitukset läpi kunnialla. Juhlavuosihan tämä taitaa olla, kesällä on toisen pojan rippijuhlat, yhdet häät ovat tiedossa sukulaispojalla ja yhdet nelikymppiset loppukesällä. Eivät pääse juhlatamineet pölyttymään.