Minulla on neljä lasta ja olen siis ikuisesti äiti, vaikka lapset olisivat kuinka vanhoja. Miten täyttä elämää sitä elettiinkään, kun lapset olivat pieniä. Kaikenlaisia pieniä sattumuksia tapahtui joka päivä ja tuntui, että sitä kestää aina vaan. Mutta nyt lapseni ovat jo aika isoja, vanhin on muuttanut pois kotoa, toinen valmistautuu penkkareihin ja kirjoituksiin, kolmas käy rippikoulua ja neljäs, nuorin, on viidennellä luokalla eikä enää siis pikkulapsi hänkään. Asiat ovat erilaisia nykyään, nyt ei lähdetä pulkkamäkeen tai lueta satukirjoja, nyt ei etsitä sopivia lapasia eikä pueta haalareita päälle. Vanhimman kanssa pohditaan opintojen etenemistä ja riittävätkö rahat tai millaista on ajankäyttö opiskelujen, bilettämisen ja seurustelun suhteen. Puhelimitse ollaan yhteydessä ihan liian harvoin, pojalla on oma elämänsä kaukana kotoa. Toiseksi vanhin poika miettii, minne hakisi opiskelemaan. Hän puuskahti tässä yhtenä päivänä, että jokohan hän pian muuttaa pois kotoa ja ajatus oli selvästi hieno. Minä tunnen haikeutta. Kolmas poika lukee mopokorttia varten ja hän nauraa minulle, kun huolehdin hänen pukeutumisestaan. Hänkin on selvästi itsenäistymässä. Nuorin, tyttö, on ihana äidin ilo, mutta hänkään ei leiki enää nukeilla. Hänelle ovat ystävät tärkeitä ja ulkonäkö aiheuttaa paineita, toisten hyväksyntä. Äitinä olen siis erilaisten haasteiden edessä kuin silloin, kun lapset olivat pieniä ja kävivät kerhoa. Miten sitä osaisi aina nauttia niistä hetkistä, mitä on tällä hetkellä? Aika kuluu niin nopeasti, että sitä on mahdotonta käsittää ennen kuin vasta jälkeenpäin. Kymmenen vuoden päästä olemme kotona vain mieheni ja minä, katselemme toisiamme päivästä toiseen ja lapsia näemme harvemmin. Varsinkin, jos he kaikki muuttavat toisille paikkakunnille opiskelemaan ja asumaan. Mitäpä heillä täällä olisi, maaseudulla, pikkukaupungeissa. Kukaan ei ole osoittanut olevansa kiinnostunut jatkamaan tilanpitoa. Eipä silti, emme sellaista odotakaan. Lehmänpito ei taida olla mikään tulevaisuuden ala.