Lunta, pakkasta, kaunista, kun aurinko paistaa. Puut ovat paksun huurteen peitossa ja linnut istuvat oksilla pörheinä. Yrittävät pysyä lämpiminä. Koira nostelee tassujaan kylmissään. Sormeni jäätyvät, vaikka minulla on lapaset ja rukkaset päällekkäin. Ajattelen siskoani kaukana Afrikassa, siellä on lämmin. Yritän mielessäni kuvitella, mitä sisko näkee, kun katselee ympärilleen. Millaista kasvillisuus on, millaisia ihmiset. Viikot siellä ovat varmasti mahtavaa seikkailua, once in a lifetime -osastoa. Kontrasti tänne Suomen tammikuuhun on melkoinen. Mietin, milloin olisi sopiva aika sulattaa pakastimia. Pakkasilla olisi hyvä kantaa tavarat ulos eikä tarvitsisi huolehtia niiden sulamisesta. Talon siivoaminen on koko ajan mielessä. Alkuun pääseminen on vaikeaa. Talvella sitä hidastuu, energia ei riitä kovaan touhuamiseen. Pakolliset asiat hoitaa kyllä, sitten värjöttelee jo mielellään sohvalla villapaidassa ja paksut sukat jalassa, lämmittelee leivinuunia ja haaveilee kesästä. Yritin muistella, miltä helle ja aurinko tuntuivat kesällä, miltä paljaat varpaat nurmikolla. On helppoa elää hetkessä, mutta kesän ajatteleminen lohduttaa, varsinkin se, että uusi kesä on taas tulossa. Näkymä ikkunasta ulos on kaunis, mutta kylmä, aurinko hohtaa himmeästi alhaalla vähän puiden yläpuolella. Kohta se jo painuu niiden taakse. Pimeää aikaa on vielä suurin osa vuorokaudesta.