On se kumma, että sitä keksii kaikenlaista tekemistä, kun pitäisi kirjoittaa. Minulla olisi parikin kirjoitustehtävää erääseen kurssiin liittyen ja mielessäni kehittelen niitä, mutta en saa kirjoitettua ulos. Suorastaan kammoan avata tyhjää sivua ja naputella siihen sanoja. Sen sijaan käyn lenkillä (no ihan hyvä), vaihdan lakanoita, pesen pyykkiä (sitä riittää), siivoan kaappeja, hengailen netissä, lueskelen lehtiä, lämmitän uunia (pakkasilla välttämätöntä), järjestelen ja niputan... Mutta en kirjoita. Missä vika? Tämäkö on sitä kirjoittajan blokkia, tyhjän paperin kauhistusta, jotain aloittamisen pelkoa? Varmaankin, koska en tunnu saavan mitään aikaiseksi. Ajatuksissa kirjoittamisen suunnittelu on järkevää ja sitäkin on tehtävä, mutta jossain vaiheessa pitäisi siirtyä itse tekoon ja luomiseen. Sen kynnyksen ylittäminen tuntuu ylivoimaiselta. Sitä kulkee koko ajan sivuraiteella tehden sivutekemisiä ja turhia toimia. Lähipäivinä minun on kuitenkin otettava itseäni niskasta kiinni (ja puristettava lujasti), sillä tehtävien deadline lähestyy. Kysymys kuuluukin, haluanko kirjoittaa? Haluan!

Kun viimeksi rupesin noita juhlia luettelemaan, ajattelin vain kesää, siksi siitä listasta jäi puuttumaan muita juhlia. Noh, rakas tyttäreni halusi muistuttaa niistä ja ihan oikein. Mutta vielä unohtui oman siskon nelikymppiset marraskuussa. En vaan tiedä, miten moniin juhliin päästään osallistumaan, kun lomat ovat aika vähäiset tällä alalla. Vuodessa 24 päivää, joista enintään kolme sunnuntaita. Sen lisäksi saa maksullisena (vähän halvemmalla kuin normaalipalkka) 100 tuntia lomitusapua. Lisäksi tietysti saa sijaisapua, jos sairastuu, mutta pitää sairastua aika pahasti, että lomaa saa. Joka nuhaan ja kuumeeseen ei lomapäiviä saa. Täytyy siis toivoa, että pysyy terveenä. Esimerkiksi vatsataudissa on ikävä kykkiä lehmien alla lypsämässä, kun koko ajan on huono olo ja heikottaa... Sanotaankin, että tämä maataloustyö on elämäntapa, hyvine ja huonoine puolineen.
Lähiaikana päästään kuitenkin siskon miehen nelikymppisiin ja siskon valmistujaisiin (hänestä tulee tradenomi), kun samalla on meillä muutama päivä talvilomaa lasten talvilomaviikolla ja matkustetaan Helsinkiin sukulaisiin. Me mennään aina pitemmillä lomilla (pitkä on 4-6 päivää) etelään, siis Etelä-Suomeen!

Pojalla oli eilen penkkarit. Pienellä paikkakunnalla rekka-ajelu rajoittui kirkonkylän keskustan kiertämiseen ja pikavierailuihin ala-ja yläasteilla (ala-ja yläkoulu siis) karkkeja heitellen ja riemuhuutoja huudellen. Puvut olivat kuitenkin viimeisen päälle naamiaisasuja, oli peppiä, peikkoa, soturia, lehmää, leppäkerttua, haamua ym. Ajatella, tämä oli se päivä, jonka jokainen lukion käynyt muistaa aina. Samalla se on päivä, jonka jälkeen on alettava toden teolla katsoa eteenpäin, lukea kirjoituksiin ja suunnata jatko-opintoihin. Hetki riemulle ja juhlalle, 12-vuotinen uurastus takana, määräämätön määrä vuosia edessä. Juhlinnan ja ajelun jälkeen nuoret istuivat linja-autoon, joka vei heidät Turun satamaan ja kohti abiristeilyä, joka on tietysti kohokohta monelle. Toivon, että pojalla on ollut hauskaa eilen ja tänäänkin, joskus ensi yönä he tulevat pois matkalta. Itsekin tässä on ruvettava ajattelemaan kevään juhlien järjestelyä, siivouksia ja tarjoiluja ja ketä sitä kutsutaan juhlaan. Valkolakin ostaminenkin on edessä, jos kaikki nyt vain menee hyvin ja kirjoitukset läpi kunnialla. Juhlavuosihan tämä taitaa olla, kesällä on toisen pojan rippijuhlat, yhdet häät ovat tiedossa sukulaispojalla ja yhdet nelikymppiset loppukesällä. Eivät pääse juhlatamineet pölyttymään.

Minulla on neljä lasta ja olen siis ikuisesti äiti, vaikka lapset olisivat kuinka vanhoja. Miten täyttä elämää sitä elettiinkään, kun lapset olivat pieniä. Kaikenlaisia pieniä sattumuksia tapahtui joka päivä ja tuntui, että sitä kestää aina vaan. Mutta nyt lapseni ovat jo aika isoja, vanhin on muuttanut pois kotoa, toinen valmistautuu penkkareihin ja kirjoituksiin, kolmas käy rippikoulua ja neljäs, nuorin, on viidennellä luokalla eikä enää siis pikkulapsi hänkään. Asiat ovat erilaisia nykyään, nyt ei lähdetä pulkkamäkeen tai lueta satukirjoja, nyt ei etsitä sopivia lapasia eikä pueta haalareita päälle. Vanhimman kanssa pohditaan opintojen etenemistä ja riittävätkö rahat tai millaista on ajankäyttö opiskelujen, bilettämisen ja seurustelun suhteen. Puhelimitse ollaan yhteydessä ihan liian harvoin, pojalla on oma elämänsä kaukana kotoa. Toiseksi vanhin poika miettii, minne hakisi opiskelemaan. Hän puuskahti tässä yhtenä päivänä, että jokohan hän pian muuttaa pois kotoa ja ajatus oli selvästi hieno. Minä tunnen haikeutta. Kolmas poika lukee mopokorttia varten ja hän nauraa minulle, kun huolehdin hänen pukeutumisestaan. Hänkin on selvästi itsenäistymässä. Nuorin, tyttö, on ihana äidin ilo, mutta hänkään ei leiki enää nukeilla. Hänelle ovat ystävät tärkeitä ja ulkonäkö aiheuttaa paineita, toisten hyväksyntä. Äitinä olen siis erilaisten haasteiden edessä kuin silloin, kun lapset olivat pieniä ja kävivät kerhoa. Miten sitä osaisi aina nauttia niistä hetkistä, mitä on tällä hetkellä? Aika kuluu niin nopeasti, että sitä on mahdotonta käsittää ennen kuin vasta jälkeenpäin. Kymmenen vuoden päästä olemme kotona vain mieheni ja minä, katselemme toisiamme päivästä toiseen ja lapsia näemme harvemmin. Varsinkin, jos he kaikki muuttavat toisille paikkakunnille opiskelemaan ja asumaan. Mitäpä heillä täällä olisi, maaseudulla, pikkukaupungeissa. Kukaan ei ole osoittanut olevansa kiinnostunut jatkamaan tilanpitoa. Eipä silti, emme sellaista odotakaan. Lehmänpito ei taida olla mikään tulevaisuuden ala.

Pojalle tehtiin tänään kynnenpoisto eli fenolisaatio. Isovarvas tulehtui viime kesänä pahasti eikä toistuvista antibioottikuureista huolimatta parantunut. Kynnen poistolla estetään kynnen kasvaminen varpaan sisään ja toivottavasti tulehdukset jäävät historiaan. Varvas puudutettiin ja sitten lääkäri leikkasi kynnestä puolet pois ja poltti vielä juuresta, että se ei kasvaisi enää. Minä istuin huoneen nurkassa, ajattelin olla hyvä äiti ja kuunnella hoito-ohjeet ym. Paha kyllä, minulle tuli huono olo ja vaivoin selvisin leikkauksesta... Poika selvisi urhoollisesti, mutta kouluun ei ollut menemistä "sarjakuvavarpaan" (lääkärin nimitys!) kanssa ja puudutuksen lakattua se oli myös hirvittävän kipeä. Voi miten avuttomaksi taas tunsinkaan itseni. Ja silti, tämä oli vain yksinkertainen toimenpide, mitä jos olisi kyseessä jotain vakavampaa. Ehkä siihenkin sopeutuisi. Muutama vuosi sitten samalta pojalta leikattiin umpisuoli ja sekin oli dramaattista, mutta onneksi ehdittiin ajoissa.
Varvasongelmia on myös yhdellä vasikalla. Yhtenä päivänä se oli kiertänyt sorkkansa sontaritilän väliin ja koko toinen puoli sorkkaa eli päällisosa oli irronnut. Verenvuoto oli valtava ja vasikkaparka tosi kipeä. Mieheni sitoi sorkan ilmastointiteipillä (eri sidokset ihmisillä ja eläimillä...)ja nyt vain toivotaan, että sorkka kasvaa takaisin ja vasikka paranee. Se makailee eikä syö paljonkaan. Ennuste on huono. Toivoa silti voi, että se vielä nousee ja on joskus hyvä lypsylehmä muiden joukossa. Eläinten varvasongelmat voivat olla paljon vakavampia kuin ihmisten. Niillä on siinä henki kyseessä, sillä hyvä lehmä tarvitsee hyvät jalat, muuten se ei tuota...
Näitä pohdiskelen tässä. Eläinten ongelmiin suhtautuu ihan toisella tavalla kuin ihmisten vastaaviin. Eläinten, siis tässä lehmien, sairauksiin suhtautuu jotenkin "liiketaloudellisesti". Jos lehmä ei tuota, sitä odottaa korkealaitainen eli teuraskyyti. Julmaa. Lemmikkieläinten kanssa on tietysti toisella lailla, sillä ne ovat lähempänä itseä, usein ne ovat perheenjäseniä. Ammattini on kurja tästä syystä. Lehmiin ei saa liikaa kiintyä, koska niiden pitämiselle on eri merkitykset kuin lemmikeille.